lauantai 8. joulukuuta 2018

Blogin nimi muuttui, sisältö säilyy

Blogin nimi oli Kooran linnan kirjasto, mutta muutin sen vastaamaan paremmin sisältöä, sillä varsinainen Kooran linnan kirjasto on sivusto, johon kerään vähitellen taustatietoa Vuorileijonan varjo -sarjasta. Tässä blogissa kerron niistä ajatuksista, joita mieleeni tulee Kooran linnan kirjasto -sivustoa kehittäessäni ja täydentäessäni, eli toimiessani Kooran linnan kirjastonhoitajana.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Pohdintaa maskuliinisuudesta

Fiktiiviseen menneisyyteen sijoittuvassa kirjassa voi käsitellä samoja aiheita kuin ajankohtaisessa keskustelussa. Kirjassa Talvisateet Verraka ei käytä käsitettä toksinen maskuliinisuus, mutta on selvää, että hän ei pidä korostunutta miehisyyttään hyvänä asiana. Keskustelu alkaa tilanteesta, jossa Verraka on haavoittunut vakavasti pelastaessaan Enettan ja Tenaan ja toteaa, että hänen ikäisensä mies ei enää luultavasti saa takaisin entisiä voimiaan.

– Nuorena on helppo kehittää lihaksistoaan, Dotar sanoi. – Sillä on kai jokin yhteys kaikkeen muuhun, mitä pojassa tapahtuu mieheksi muuttuessa. Komeimmat lihakset on usein miehillä, joilla on myös aika voimakkaat miehiset halut ja taipumus kiivastua herkästi.

Hän huomasi Verrakan hymyn ja lisäsi: – En tarkoittanut sinua, vaikka sopii se kai sinuunkin. Olen huomannut sen monissa muissakin.

– Epäilen, että se on sinulle tuttua omakohtaisestikin, Verraka sanoi. – Haluistasi en tiedä, mutta et ole sopuisimpia tuntemiani ihmisiä, ja lihaksesi ovat yllättävän näyttävät sellaiselle miehelle, joka ei tee ruumiillista työtä eikä ole sotilas.

Oosa katsoi Dotaria tarkkaavaisesti, naurahti sitten ja nyökkäsi.

– Mikä Oosaa noin huvitti? Verraka kysyi Dotarilta.

– Ajattelin Akea, Dotar tunnusti. – Ake tyytyisi vuoteessa paljon vähempään kuin minä, hänen lihasvoimansa ovat vain kohtuulliset, ja hänellä on hyvin kaunis luonne. Hän on hillitty ja maltillinen, ei kiivastu herkästi ja pystyy harkitsemaan asioita rauhallisesti.

– Juuri siksi Ake oli hyvä klaanipäällikkö, Verraka totesi. – Hänen kaltaisensa on nuori Kareta, jolla ei ole koskaan ollut voimia eikä kykyä väkivallan käyttöön. Nuori Kareta on kaunis niin kuin isänsäkin, mutta Karetan sotilaallisen ulkomuodon sijasta hänellä on hyvin sopusuhtainen vartalo, ja luonteeltaan hän on tasapainoinen, ystävällinen ja kärsivällinen.

– Jokin yhteys noilla asioilla on, Oosa sanoi. – Tiedän monia aineita, joita syömällä lihaksiaan kasvattava voi parantaa tuloksia. Ne lisäävät myös miehisiä haluja. En kuitenkaan ole koskaan suositellut niitä kenellekään, sillä ne aiheuttavat ärtymisherkkyyttä ja lisäävät taipumusta käyttäytyä väkivaltaisesti.

– Ehkä minussa on ollut varsinkin nuorempana sellaisia aineita luontaisesti, ja aivan liikaa, Verraka sanoi huvittuneena. – Se on lohdullinen ajatus. Enhän sitten olisi niin syyllinen siihen, miten hillitöntä käytökseni on joskus ollut.

– Tiedät, että et ole syyllinen siihen, Oosa sanoi moittivasti. – Kukaan ei ole syyllinen siihen, mitä hän on. Ja olen aivan varma siitä, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan. Sinun taipumuksesi kiivastua ja taistelunhalusi on oikeastaan sama ominaisuus kuin kykysi puolustautua ja puolustaa muita.

– Tuo on totta, Dotar sanoi. – Joskus ajattelen, että korostunut miehisyys ei ole ihmiselle hyväksi, siihen liittyy niin paljon hyökkäävyyttä ja muita ikäviä ominaisuuksia. Mutta juuri Verrakan miehisyys pelasti Enettan ja Tenaan.

– En ole varma siitä, Verraka sanoi. – Sellaisessa tilanteessa toimii vaistomaisesti ja harkitsematta, mutta luulen, että minua ohjasi naisellinen puoleni.

Hän hymyili Dotarin hämmästyneelle ilmeelle ja selitti: – Susimaassa kohtaamani Akka tulkitsi mielestäni aika osuvasti sitä, mitä olen. Jokaisessa ihmisessähän on suunnilleen samat valmiudet, mutta sukupuoleen liittyvät tekijät korostavat joitakin niistä, ja niiden ajatellaan siksi olevan miehekkäitä tai naisellisia. Minun miehiset piirteeni ovat olleet selkeästi esillä, mutta Akan mielestä naiselliset ja äidilliset valmiuteni olivat vahvemmat, ja hänen käsityksensä mukaan olen siis oikeastaan nainen. Ja yrittäessäni suojella Enettaa ja Tenaata tunteeni olivat luultavasti samanlaiset kuin äidillä, joka on valmis puolustamaan lasta kaikin mahdollisin keinoin.

– Niin minäkin olen sen ymmärtänyt, Oosa sanoi. – Mutta äidinluontosi antoi vain halun puolustaa heitä, ja taistelijanluontoosi kuuluva hyökkäysvalmius antoi kyvyn siihen. Minäkin haluaisin puolustaa, mutta en pystyisi siihen, koska arka ei voi tahallisesti vahingoittaa toista ihmistä edes silloin, kun pitäisi estää häntä tekemästä pahaa.

– Arat noudattavat Kooran tahtoa, Verraka sanoi. – Olen varma, että se on oikein. Enettan ja Tenaan puolustaminenkin oli tietysti oikein, mutta niin tehdessäni pyrin samalla vahingoittamaan hyökkääjiä niin paljon kuin pystyin. Ei ollut muuta keinoa estää ja viivyttää heitä riittävän pitkään, mutta tunnen siitä samaa syyllisyyttä, mitä aina olen tuntenut taistelun jälkeen.

– Teit sen, mikä sillä hetkellä tuntui oikealta, Oosa sanoi. – Niin pitää tehdä. Syyllisyydentunteet ovat ehkä ohjaamassa siihen, että yrittäisi välttää tekoja, jotka aiheuttavat niitä. Muuten ne ovat täysin tarpeettomia.

– Ymmärrän sen, Verraka sanoi. – Silti olen läpi elämäni tuntenut syyllisyyttä luonteeni vajavuuksista.

torstai 1. marraskuuta 2018

Hevosentappaja ja ajattelematon kirjailija

Kun kuvaan Vuorileijonan varjon fantasiamaailmassa käytettyjä lääkekasveja, tapaan ottaa lähtökohdaksi kasvin, jota Välimeren seudulla käytettiin lääkintään jo kolmisentuhatta vuotta sitten. Vältän kuitenkin esikuvana olevan kasvin oikean nimen käyttämistä, sillä en halua houkutella ketään lukijaa ajattelemattomaan kokeiluun. Ja hyvä niin, sillä hevosentappajaksi nimittämäni kasvin esikuvana oli oleanteri, jota sen vahvasta myrkyllisyydestä huolimatta käytettiin myös lääkkeenä. En kuitenkaan selvittänyt sitä, millä tavalla se vaikuttaa, vaan kirjoitin Kuuman tuulen ajassa:

Ramu oli huomannut majan lähellä kasvin, jota vuorimaalaiset olivat alkaneet nimittää hevosentappajaksi. Hevosentappaja oli niin kuvaava nimi, että sirpiläisetkin olivat omaksuneet sen, vaikka saarella ei ollut hevosia. Isä oli aikoinaan esitellyt kasvin lähinnä kertoakseen sen vaaroista, se oli voimakkaasti myrkyllinen. Hän tiesi erään miehen kuolleen jopa käytettyään hevosentappajan oksaa paistinvartaana. Sivumennen isä oli maininnut, että kasvia saattoi liuottaa viiniin tehokkaaksi unilääkkeeksi, jos potilas piti nukuttaa sikeään uneen, eikä tietäjä paljon piitannut hänen hengestään tai omasta maineestaan. Loppu tuosta lauseesta oli tietenkin ollut vain karua tietäjähuumoria, isä oli sen jälkeen neuvonut huolellisesti oikean annostuksen.

Ajatus oleanterista tehokkaana unilääkkeenä oli täysi väärinkäsitys. Sitä nauttinut menee tajuttomaksi vasta sairastuttuaan vakaviin sivuvaikutuksiin, ja silloin hän on jo melkoisessa hengenvaarassa. Joten olkoon hevosentappaja jokin kasvi, joka on olemassa vain fantasiamaailmassa, ja jota Ramu saattoi turvallisin mielin annostella oikein nukuttaakseen vartijat, joita ei ollut tarkoitus tappaa.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Mielikuvat ja realiteetit

Teen harvoin kirjoitustyötäni varten karttoja, rakennusten pohjapiirustuksista puhumattakaan. Kun sitten ryhdyin tekemään niitä Kooran linnan kirjasto -nettisivua varten, tukeuduin vahvoihin mielikuviini, joiden varassa olin kirjoittanut. Ja niinhän siinä tietenkin käy, että mielikuvien sovittaminen yhteen ei ole aina saumatonta.

Otetaanpa kohta Jääsilmästä:

"Pienin kuninkaan yksityistilojen seurusteluhuoneista oli pyritty tekemään mahdollisimman kodikkaaksi puisin huonekaluin, matoin ja seinävaattein. Kareta ja Lis tapasivat vastaanottaa siellä läheisimmät vieraansa. Huoneeseen tultiin suuremmasta seurusteluhuoneesta, joka oli julkisiin tilaisuuksiin tarkoitetun salin takana linnan toisessa kerroksessa. Suuremmasta seurusteluhuoneesta pääsi myös kuningasparin makuuhuoneeseen."

Mielikuvani ovat selkeät, mutta pohjapiirustus vaatiikin huomioimaan realiteetit, sillä vaikka kirjoitan fantasiaa, luonnonlait ovat voimassa, ja rakennusten on oltava sellaisia, joita minolais-mykeneläisellä ajalla pystyttiin rakentamaan. Ongelmia tuottaa jo mielikuvani salista. Haluan sen olevan iso, mutta kantavat väliseinät eivät voi sijaita kaukana toisistaan. Jos kattohirsinä ei ole ihan Libanonin seetrejä, realistinen kantavien seinien etäisyys toisistaan olisi korkeintaan kuusi metriä. Salin kokoa ei voi kasvattaa kantavien seinien suuntaisesti, koska sinne pitää mahtua nuo seurusteluhuoneet, kuningasparin makuuhuone, lasten huoneita ja pesutilatkin. Ratkaisuna on, että kantava väliseinä kulkee salin läpi, mutta keskiosastaan holvattuna. Holveja osattiin onneksi tehdä, ja niillä ratkaistaan myös kantaviin rakenteisiin tehdyt läpikulut, käytävät ja oviaukot.

En silti suosittele, että kukaan ryhtyisi tekemään rakennusta vaikkapa Memnon linnan päärakennuksen pohjapiirustuksen mukaan. En takaa, että se pysyisi pystyssä.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Usko ja uskonto

Erään keskustelun yhteydessä murrosikäinen poika kysyi minulta haastavaan sävyyn: "Oletko sinä joku uskovainen?" Yritin vastata mahdollisimman rehellisesti ja sanoin: "Minulla on henkilökohtainen usko, mutta se ei ole minkään uskonnollisen ryhmän oppijärjestelmän mukainen, ja useimmat itseään uskovaisina pitävät eivät luultavasti pitäisi minua uskovaisena."

Oletin, että poika ei ymmärtäisi selitystäni, mutta hän hymyilikin iloisesti ja tulkitsi: "Olet siis uskossa, mutta et uskovainen."

Minusta tulkinta oli hyvä. Usko on henkilökohtainen vakaumus, uskonnot puolestaan pyrkivät tarjoamaan väyliä, joiden avulla vakaumustaan voi muodostaa. Parhaimmillaan uskonnot ohjaavat ihmistä hyvään, mutta niitä on aina käytetty ja käytetään edelleen myös vahvistamaan ennakkoluuloja, ja niihin vetoamalla voidaan ohjailla ihmisiä pahaankin.

Usko ei minulle merkitse uskoa yliluonnolliseen, vaan samat asiat voi esittää myös filosofisin käsittein, luottamuksena elämän tarkoituksellisuuteen ja velvoituksena pyrkiä elämään oikein. Spinozan filosofia on hyvin lähellä sitä, mikä on minun henkilökohtainen uskoni. Filosofia vetoaa kuitenkin vain järkeen. Siksi liitän henkilökohtaisen uskoni myös niihin tunteisiin, joita minulla liittyy kristinuskon opetuksiin ja rituaaleihin. Ne eivät mielestäni asetu toden ja epätoden akselille, vaan ovat vertauskuvia, jotka pyrkivät vastaamaan perimmäisiin kysymyksiin, kuten oletan muidenkin uskontojen pyrkivän.

Vuorileijonan varjo -sarjassa Dotar ja Verraka kulkevat sen tien, minkä minäkin olen kulkenut. Usko Kooraan, josta he löytävät avun, on täysin sepitetty uskonto, mutta se sisältää sen ytimen, mikä minun uskossani on tärkeä. Se löytyy monista uskonnoista ja vastaa sitä perusoivallusta, jonka löytää myös filosofiasta, mutta jonka tasapainoinen ihminen oivaltaa vaistomaisesti, asiaa sen kummemmin pohtimatta.

torstai 13. syyskuuta 2018

Rakastaja, rakastettu ja muita rooleja

Kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen rakkaussuhdetta on kautta aikojen pyritty vertaamaan heterosuhteeseen ja on yritetty sovittaa toinen osapuolista miehiseen, toinen naiselliseen rooliin. Antiikin Kreikassa miesten välisessä suhteessa eroteltiin miehekäs rakastaja ja naismainen rakastettu. Rakastaja oli osapuolista se, joka toimi aktiivisesti ja vastaanotti toiselta palveluja. Rakastettu oli passiivinen, mutta suostui tyydyttämään kumppaninsa haluja. Jälkimmäinen osa koettiin aikuiselle, vapaalle miehelle sopimattomaksi, ja siihen saattoi häpeään joutumatta suostua vain nuori poika tai orja.

Vuorileijonan varjo -sarjassa vuorimaalainen ajattelu muistuttaa antiikin Kreikan ajattelutapaa, ja Sirpiä lukuun ottamatta muissakin kulttuureissa on vastaavia käsityksiä. Minusta on ollut hauskaa leikitellä sillä, miten ihmiset yrittävät määritellä Aken ja Dotarin roolit. He itsekin yrittävät joskus miettiä, miten ne sopivat heihin.

– Kumpi meistä on rakastaja ja kumpi rakastettu? Dotar kysyi.

– Olen ihan mielelläni kumpaa vain, kunhan sinä olet se toinen, Ake sanoi. – Mutta Kareta ja Leoni ovat kyllä oikeassa siinä, että sinä olet meistä miehisempi.

– En ole siitä ollenkaan varma, Dotar sanoi.

Kulttuurit tarjoavat ihmisille rooleja, jotka voi hyväksyä tai hylätä, mutta ihmisyksilöjä ja heidän suhteitaan muihin ne eivät koskaan sovi kunnolla kuvaamaan, eikä niiden saa antaa rajoittaa tai leimata ketään.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Välimatkat ja siirtymiseen käytetty aika

Yksi kirjailijaa vaanivista vaaroista on, että juonen mukana siirretään henkilöt paikasta toiseen miettimättä, onko se käytännössä mahdollista. Kun Meira saa Memnoon tiedon, että hänen isänsä on jäänyt Sumuvuoren solan lähelle taistelukentälle kaatuneiden joukkoon, Meira ja Areno pääsevät Memnosta Sumuvuoren solan luo runsaassa vuorokaudessa, vaikka matka on noin 400 kilometriä.

Kirjassa Jääsilmä selitetään vain lyhyesti, että he saavat käyttöönsä hevoset. Mutta hevonen ei selviä tuosta matkasta tuossa ajassa.

Kun nyt aloin miettiä, miten siirtyminen tuossa ajassa olisi käytännössä mahdollista, se edellyttäisi, että käyttöön annetut hevoset tarkoittivat oikeutta käyttää Vuorimaan kuljetusjärjestelmää, jota käyttävät yleensä vain kuningas, armeijan johtohenkilöt ja heidän viestinviejänsä. Loogista onkin, että Meiralle ja Arenolle järjestyi tuo nopein mahdollinen kulkutapa.

Vuorimaata halkoo muutama tie, jonka varressa on noin 50 km välein majoittumismahdollisuus ja hevostalleja, joissa hevoset kiireellisissä tapauksissa vaihdetaan levänneisiin. Tiet pidetään hyvässä kunnossa ja hevoset ovat idästä tuotettua vahvaa rotua, jolla pystyy ratsastamaan yhden välin noin kolmessa tunnissa. Yksi näistä teistä kulkee Memnosta Sumuvuoren solalle. Meira on tottunut ratsastaja ja Areno on hyväkuntoinen, joten he selviävät matkasta pitämällä lyhyitä taukoja ja nukkumalla parin tunnin yöunet, ja lähdettyään aamulla kymmenen aikaan he ovat perillä seuraavana päivänä iltapäivällä.

Meiran ja Arenon matka on siis täysin mahdollinen, vaikka sen tarkka selostaminen ei sopinutkaan kerronnalliseen kokonaisuuteen, joten en edes miettinyt sen yksityiskohtia vielä silloin. Mutta nyt huomasin, että Jääsilmään on jäänyt selvä ajoitusvirhe. Sumuvuoren solan luona Areno puhuu käydystä taistelusta kuin se olisi tapahtunut päivää aikaisemmin. Eihän asia niin ole, vaan Rotaa toi tiedon Memnoon ratsastettuaan sitä ennen sinne taistelukentältä, joten Arenon pitäisi ajoittaa tapahtunut toissapäivään.

Tuo moka on nyt korjattu uusimpaan e-kirjan versioon, joka löytyy Vuorileijonan varjon kotisivulta. Vuorimaan tieverkostosta ja siihen liittyvistä asioista taas on tarkoitukseni kirjoittaa Kooran linnan kirjaston kotisivulle. Käykää kurkistamassa lähiaikoina.